Birger Carlstedt

1907 –1975

Birger Carlstedt oli suomalaisen modernin taiteen edelläkävijä. Nuoruudessaan hän kuului harvoihin kokeilijoihin maailmansotien välisen ajan ahtaissa kansallisissa kulttuurioloissamme. Monen vaiheen ja tyylillisen kehityskauden jälkeen hän päätyi 1950-luvun alussa täysin ei-esittävään abstraktiin ilmaisuun, jota hän kehitti määrätietoisesti uransa loppuun saakka.

Birger Carlstedt, joka opiskeli vuosina 1926-28 sekä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa että Taideteollisessa Keskuskoulussa, kiinnostui uransa alkuvaiheessa eurooppalaisesta avantgardismista. Varakkaan perheen poikana hänellä oli mahdollisuus matkustaa ulkomailla muita taiteilijoita enemmän. Pariisiin hän tuli ensimmäisen kerran jo vuonna 1923 ja palasi kaupunkiin monta kertaa seuraavien vuosien aikana. Varhaisessa vaiheessa hän omaksui kokeilevan ja uusille ideoille avoimen asenteen. Matkoillaan ja eri taide- ja sisustuslehdissä hän oli tutustunut Bauhausissa ja De Stijl -ryhmän piirissä viljeltyyn, rakennustaiteen ja kuvataiteet yhdistävään kokonaistaideteoksen ideaan. Vuonna 1929 hän suunnitteli yksityiskohtia myöten uraa uurtavan funktionalistisen sisustuksen hänen äitinsä omistamaan Chat Doré -kahvilaan Helsingissä. Lyhytikäiseksi jäänyt kahvila toimi ainoastaan kolmen vuoden ajan. Sisustusten lisäksi Carlstedt pyrki kehittämään maalauskieltään. Vuosina 1930-32 hän maalasi sarjan töitä, joiden tyyli vaihteli ekspressionismista ja surrealismista kubismiin. Toteuttipa hän jopa yhden kokonaan ei-esittävän konstruktivistisen sommitelman Ympyrä ja kolmioita (1932).

Koko siihenastisen tuotantonsa, joka koostui sisustusluonnoksista, tekstiileistä ja huonekaluista sekä maalauksista ja piirustuksista Carlstedt esitteli yksityisnäyttelyssään Helsingin Taidehallissa vuonna 1932. Kriitikoilta ja yleisöltä hän ei saanut juuri minkäänlaista ymmärrystä. Jyrkimmissä kannanotoissa hänen taiteensa leimattiin dekadentiksi ja perverssiksi eurooppalaisen taiteen apinoinniksi. Eniten suuttumusta herätti hänen maalauksensa Kubistinen sommitelma (1930), jonka etualan oranssit huulet miellettiin ”eroottisiksi orkideoiksi”, naisen sukuelimiksi. Nimestään huolimatta työ ei edusta varsinaista kubismia, vaan runkona toimivat perusmuodot viittaavat enemmän abstraktin geometrisen taiteen lähtökohtiin. Maalauksessa on kuitenkin piirteitä ja elementtejä, mm. oikeassa yläkulmassa oleva ympyrä, teräväkärkiset ovaalit ja muotojen selvä erottuminen taustasta, jotka tekevät siitä viime kädessä esittävän. Kokonaisuus hahmottuu moniselitteiseksi ja surrealistiseksi yölliseksi kuutamomaisemaksi. Tyylillisesti se on sukua Carlstedtin ihaileman arkkitehdin, Le Corbusierin (Jeanneretin) purististen töiden kanssa.
Teoksia museon
kokoelmissa:

Huonosta vastaanotosta lannistunut ja omasta tyylistään epävarma Carlstedt palasi perinteisempään ilmaisuun. 1930-luvun alun radikaalit kokeilut eivät saaneet jatkoa. Koko tuon vuosikymmenen ajan ja vielä 1940-luvun ensimmäisellä puoliskolla hän maalasi väkevän ekspressiivisesti pelkistäen, mutta pitäytyi määrätietoisesti esittävässä ilmaisussaan. Hän matkusti paljon Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa ja kirjoitti reportaaseja ja taide-esittelyjä pääkaupungin ruotsinkielisiin päivälehtiin.

Toisen maailmansodan päätyttyä Carlstedtin taide tuli uuteen surrealistiseen vaiheeseen. Useissa tämän kauden painajaismaisissa maalauksissa hän ilmensi toisen maailmansodan kauhuja ja sitä tyhjyyden tunnetta minkä eurooppalaiset kokivat sodan jälkeen. Toiset työt ovat taas hengeltään mietiskelevämpiä ja seestyneempiä. Teoksessa Kaukaisuuden melodia (1946) Carlstedt yhdisti kaksi lajityyppiä: asetelman ja maiseman. Työssä on elementtejä, jotka viittaavat niin italialaisen Giorgio de Chiricon metafyysisiin näkymiin hovikaareineen ja pitkine heittovarjoineen kuin René Magritten loogisiin kuperkeikkoihin. Työ on täynnä paradokseja ja mahdottomuuksia. Ikkuna-aukko avaa näkymän horisonttilinjan takana olevaan äärettömyyteen samalla kun sen voi hahmottaa kuvan tasoon asetetuksi kielisoittimeksi. Kaikukopan reiän voi taas nähdä maiseman yllä porottavana mustana aurinkona. Ikkunasta lankeava valo ei tehoa lainkaan huoneen varjoihin. Mallinuken ja kärjellään seisovan pentaedrin varjot elävät omaa elämäänsä ja sojottavat ikkunaan päin. Carlstedtin taiteesta kirjoittaneen Markku Valkosen mukaan Kaukaisuuden melodia tavoittelee näkymätöntä ja lausumatonta. Kuvatilan läpäisevä ja syvyyteen katoava savukiehkura, salaperäinen melodia, tulee kyllä näkyväksi, mutta ei edes taide kykene vangitsemaan tätä sfäärien musiikkia kolmiulotteiseen tilaan.

Carlstedtin surrealistiset, elementeiltään pelkistetyt ja sommittelun rakennetta korostavat maalaukset loivat hyvän lähtökohdan hänen tuleville abstrakteille pyrkimyksilleen. Suurikokoiseen Uponnnut katedraali – Le Cathédrale engloutie (1949) – maalaukseen päättyy Carlstedtin esittävä kausi. Työ on saanut nimensä ranskalaisen säveltäjän Claude Debussyn samannimisestä pianokappaleesta, johon Carlstedt oli tutustunut vaimonsa, pianotaiteilija France Ellegaardin välityksellä. Musiikista saadut aiheet sekä viittaukset sävellyksien ja kuvataiteen analogioihin olivat aikaisemminkin olleet hänelle merkityksellisiä; tästä lähtien niistä tuli keskeinen tekijä hänen kehitellessään tulevia teemojaan. Uponnut katedraali on tunnelmaltaan aineettoman tuntuinen ja unenomainen. Työ ilmentää myös taiteilijan kiinnostusta mystiikkaan ja eksotiikkaan. Teoksen jälkikubistinen sommittelu perustuu laajojen diagonaalikaarien ja vertikaalisten linjojen yhdistelmille, jotka luovat mielikuvan goottilaisten kirkontornien muodoista. Muotojen valöörivaihtelut luovat illuusion valon taittumisesta vedessä ja antavat kuvalle syvyyttä ja kolmiulotteisuutta.

Sodan jälkeen suomalaiset taiteilijat alkoivat taas omaksua Euroopasta tulleita moderneja ilmiöitä, ja suhtautuminen uusiin suuntauksiin muuttui yleensäkin myönteisemmäksi. Carlstedt matkusti jälleen Pariisiin ja päätyi lopullisesti ei-esittävään ilmaisuun vuonna 1950. Hänen omaksumansa uusi linja on hyvin lähellä kansainvälistä abstraktin geometrisen taiteen konkretistista suuntausta, joka perustui tiukkoihin formalistisiin peruselmentteihin, väriin ja muotoon. Mouvement tournant -teoksen (1954) jännittyneet kaaret ovat toinen toistensa suhteen dynaamisessa kiertoliikkeessä. Muodot ovat ryhmittyneet työn keskipisteen ympäri ja ovat lähes räjähdyksenomaisessa keskipakoisessa rotaatioliikkeessä. Carlstedtin värimaailma on rikas ja nyansoitu. Hänen maalauksissaan esiintyy harvoin puhtaita ja työstämättömiä värejä, vaan hän pyrki löytämään uusia, epätavallisia murrettuja ja sekoitettuja sävyjä. Tutkiessaan värien suhteita hän kehitti avukseen nk. ”väripianon”. Se muodostui paperiliuskoista, joille oli maalattu lukemattomia eri sävyjä. Näitä rinnastamalla hän saattoi verrata ja tarkastella värien vuorovaikutuksia ennen työn toteuttamista. Sekoittamalla temperaa öljyväriin hän loi maalauksilleen pinnan, joka muistutti vanhojen freskojen sametinpehmeää mattapintaa. Carlstedt pyrki aina tasapainoon ja sisäiseen järjestykseen. Kompositioissa, jotka usein perustuivat kultaiseen leikkaukseen, on matemaattista tarkkuutta ja selkeyttä. Hänen taiteessaan vanha klassinen perinne yhdistyy 1900-luvun uuden abstraktin kielen etsimiseen. Erääksi lähtökohdakseen hän mainitsi keskiajan ja renessanssin taiteen matematiikkaan ja geometriaan pohjautuvat sommittelukaavat.

Amos Andersonin taidemuseo omistaa runsaasti Birger Carlstedtin töitä. Taiteilija testamenttasi museolle oman kokoelmansa, joka siirtyi museolle taiteilijan kuoleman jälkeen vuonna 1975. Kokoelmaan kuuluu kymmeniä keskeisiä maalauksia, satoja piirustuksia ja luonnoksia taiteilijan kaikilta kehitysvaiheilta sekä hänen uraansa liittyvää arkistomateriaalia.